Kun mieli lepää

 
2019-02-06+10.41.18+1.jpg

Olen luonteeltani aika kaksijakoinen tyyppi; välillä osaan suhtautua moniin asioihin elämässä aika iisisti, toisaalta taas hurautan monien juttujen johdosta sekä kroppani että mieleni tasolla todella helposti ylikierroksille.

Surraava mieleni ja jännittynyt kroppani ovat usein seurausta siitä, että innostun todella helposti uusista asioista; työprojekteista, opiskeluista, kiinnostavista menoista kaupungilla, treenihaasteista, uusien ruokalajien kokkailusta… Monenlaiset asiat saavat sieluni hyrräämään ilosta, sillä olen lapsesta saakka ollut tyyppi, joka saa valtavasti energiaa ja voimaa uusien asioiden opettelusta ja kokeilusta. Suurelta osin tämä on varmasti yksi vahvuuksistani, mutta välillä piirteeni johtaa siihen, että haalin elämääni aivan liikaa palloja jonglöörattavaksi.

Lisäksi yrittäjyys on luonut haastetta helposti ylikierroksille kaasuttelevan luonteeni aisaparina; nykyisessä työtilanteessani minun kun pitäisi itse osata asettaa rajat työnteolle - ja sen kautta raamit myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini ympärille. Tämä ei to-del-la-kaan ole helppoa.

Eilen kuitenkin pidin harvinaisen keskellä-viikkoa-vapaan - ja vitsit että se oli ihaninta ikinä. Kävin äitini kanssa pyörähtämässä Tallinnassa; etsittiin allekirjoittaneelle talvikenkiä (ei löytynyt), kierreltiin pitkään Kaubamajan upealla ruokaosastolla (siellä oli ihania kasvis-/vegaaniannoksia take-away kylmätiskissä, suosittelen testaamaan!) ja ihasteltiin noin miljoonat kerrat taivaalla iloisesti säteilevää aurinkoa.

Oli toisin sanoen täydellisen rentouttava päivä.

Tallinna-reissun kaltaisten hengähdystaukojen tärkeyttä olen miettinyt erityisen paljon Netflixin HEAL-dokkarin katsottuani. Dokkarista teen luultavimmin vielä ihan erillisen postauksen, mutta tiivistettynä sen (itselleni) tärkein opetus oli tämä; stressi on hullun vahvaa myrkkyä keholle. Vaikka ympäröivä maailmamme onkin edistynyt aikakausien edetessä huimin harppauksin, ovat kehomme edelleen monilta osin “luolamies”-tasoa - etenkin silloin, kun mietitään stressin vaikutuksia elimistöömme. Stressi aiheuttaa aina tietynasteisen “hätätilan” kropassamme ja tätä hälytystä elimistö sitten parhaansa mukaan paikkailee, vieden energiaa muilta elintoiminnoilta stressin aiheuttamien vaurioiden paikkaamiseen. (Olemassa on toki myös ns. hyvälaatuista stressiä - mutta stressi ja sen eri tasot ovat aiheena niin laaja oma maailmansa, että tästä tosiaan juttua syvällisemmin joskus jatkossa.)

Summa summarum; edellä mainittu dokkari herätti itsessäni aika paljon ajatuksia sen suhteen, kuinka paljon olenkaan viimeisen vuoden aikana stressannut. Yrittäjyyden elämään tuoma (taloudellinen ja muu) epävarmuus, lähipiirin monen sävyiset tapahtumat, muutto, lapsen päiväkodin aloitus, koiramme menehtyminen… Isompia ja pienempiä asioita, jotka ovat kerrostuneet välillä ahdistavankin isoksi möykyksi rinnassani.

Jokin eilisessä päivässä sekä viime ajoissa on kuitenkin saanut miettimään, oikeasti ja aidosti, näitä asioita. Aiemmin olin taitava väistelemään mieltäni ahdistavia ja stressaavia asioita; ohitin ne olan kohautuksella ja hymyilin ne unohduksiin, jonnekin mieleni perukoille.

Nyt haluan kuitenkin kohdata elämäni haasteet ja stressin aiheuttajat, ja jatkaa sitten elämää eteenpäin, vähän kevyemmin askelin.

Sillä oikeasti: kenen ehdoilla tätä elämää eletään?

Stressin?

Maailman asettamien paineiden sekä vaatimusten?

Kiireen?

… Vaiko oman itsen ja sen, mikä tuntuu itselle oikealta ja hyvältä?