Elämäni Prismaperhe-painajaisessa

1970-01-01 02.00.00 1 (1).jpg

Joitain päiviä sitten bongasin IS:n verkkosivuilta kirjoituksen jonka otsikossa luki “…Prismaperheen arki olisi paha painajainen”.

Hörähdin ääneen tuolle otsikoinnille ihan vain jo siitä henkilökohtaisesta syystä, että olen aika lailla juuri tuon otsikon mukaista “Prismaperhe-elämää” elelevä äiti - ainakin jos meidän gangin Prismassa käyntitiheyttä sekä oman elämäni (lapsipainotteisia) aktiviteetteja tarkastelisi ulkopuolisen silmin.

Ja kyllä; elämäni on aivan erilaista kuin ennen lapsen saantia. Tietynlainen vastuuttomuus ja vapaus mennä miten tahtoo ovat nykyään historiaa, mutta niin on moni muukin - negatiivisempi - piirre elämässä.

Ennen kuin hyppään omaan näkemykseeni lapsiperheen elämästä, sanottakoon vielä se, että edellä mainittu IS:n artikkeli sisälsi klikkiotsikostaan huolimatta aidosti kiinnostaviakin pointteja sekä hyvää pohdintaa. Jutussa mietittiin mm. nyky-yhteiskunnan ihmisten erilaisia syitä siihen, ettei lapsia hankita tai voida hankkia. Eli ihan oukei juttu siis kyseessä - vaikkakin tosiaan tuo otsikko aika lailla kolhaisi kaltaiseni mama-ihmisen Prismaa fanittavaa sielua…

Tosiaan, elämäni on nykyään todella erilaista kuin vielä viisi vuotta sitten. Tuolloin en ollut naimisissa, elin 17 neliön kämpässä Kalliossa, “kumppanini” oli villi, espanjalainen rescue-koiranpentu ja lähikauppani pikkuruinen Alepa. Sain lähteä lenkille kun huvitti, pystyin meikkaamaan rauhassa aamuisin ja reissuun lähtiessäni en joutunut miettimään kenenkään muun vaatekertoja tai lääkevarastoja matkalaukkuni sisältöjä pakkaillessani.

Olinko tuolloin tyytyväinen elämääni? Olin. Entä nyt? Todellakin.

Vierastan monien lehtijuttujen ja kahvipöytäkeskustelujen “yleisinä totuuksina” ilmoille päästettyjä ajatuksia siitä, että elämän muuttuessa lasten myötä (sillä se TODELLAKIN muuttuu, there is no denying of this fact!), häviäisi elämästä yhtäkkiä myös ilo, hauskuus ja mahdollisuus kokea uutta.

Miksi asian pitäisi muka olla näin? Milloin yleensäkään elämän muutokset ovat merkinneet vain huonoja asioita? Kaikissa muutoksissa on toki aina monta eri puolta, mutta niinhän se aina on.

En halua tällä kirjoituksella kehuskella sillä, kuinka onnekas olen saadessani olla äiti ja perheellinen. Tiedän, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, jotka tekisivät mitä vain saadakseen oman perheensä - mutta joilla ei syystä tai toisesta ole siihen mahdollisuutta. Tässä tekstissä en nyt kuitenkaan lähde tuota aihetta käsittelemään vaan nyt haluaisin lähinnä tuoda esille tässä omaa näkökulmaani “Prismaperheiden” elämiin liittyen, täysin ja ainoastaan omaan kokemukseeni pohjaten.

Ensinnäkin: olen aina rakastanut Prismoja ja muita suuria marketteja - joten nykyisen elämäni “hengauspaikat” sopivat itselleni paremmin kuin hyvin. Painajainen onkin itselleni jotain aivan muuta kuin kiertelyhetki Prisman käytävillä… Toiseksi: käyn edelleenkin kahviloissa, kaupungilla ja tapahtumissa - usein lapsen kanssa, joskus ilman. En siis ole muuttunut muumioksi äitiyden myötä tai menettänyt kykyäni nauttia niistä asioista, joista jo ennen äitiyttäkin ammensin elämääni hyvää fiilistä ja iloa. Toisaalta taas: nykyelämässäni jätän usein mielelläni kaupunki-dinnerit ja iltaleffat väliin, sillä nyt arjessa ja koko elämässä parasta ovat todella yksinkertaiset asiat; hiekkalaatikolla käydyt keskustelut poikani kanssa ovat usein päiväni kohokohta.

Hiekkalaatikkojen, kahviloiden ja kaupungin eri leikkipaikkojen lisäksi olemme toki hengailleet lapsen kanssa jo vähän muuallakin; ensimmäinen Suomi-roadtrip tehtiin kun poikamme oli reilun kuukauden ikäinen. Ennen reissua olin saanut kuunnella monia varoituksia siitä, ettei reissua kannattaisi suunnitella tuohon kohtaan elämää - “ kun ette kuitenkaan halua tai jaksa matkustaa sitten pienen vauvan kanssa.” No, toisin kävi. Ja reissu oli aivan mahtava. Totta kai siihen kuului, kaiken muun ohella, monia tunteja imetystä auton takapenkillä, mutta so what? Tilanteita ja muuttuneita suunnitelmia tulee eteen aina - lasten kanssa toki vähän vielä enemmän - mutta onko se edes välttämättä huono asia? Tuo reissu antoi ainakin itselleni tuolloin jotain mielettömän arvokasta; tajusin, että pystyn olemaan äiti omalla tyylilläni. (Olinhan nimittäin pelännyt muuttuvani sellaiseksi mystiseksi äitihahmoksi, joka ei puhuisi ikinä muusta kuin vaipoista sekä Pilttien makumaailmoista ja joka ei haluaisi poistua kodin takapihaa kauemmas tutuista ympyröistään)

Pointtina tässä kaikessa on tämä: vanhemmuudesta - kuten elämästäkin - saa ja kannattaa tehdä omannäköistä.

Tätä ohjenuoraa aion noudattaa myös tulevan beben kohdalla. Haluan ehdottomasti pitää vauvan saavuttua joitain kuukausia äitiyslomaa, mutta sen jälkeen aion palata (alkuun tosin hyvin pienellä työmäärällä) takaisin yritykseni puikkoihin.

Kokemuksesta nimittäin tiedän, että olen parempi äiti saadessani tehdä välillä myös omia juttujani; sukeltaessani työprojektien imuun ja innostuessani jostain aivan muusta kuin muskarin uusista rytmimunista.

Omien työhetkieni ja pienten paussien kautta saan toteuttaa itseäni - ja sen jälkeen palata sinne missä sydämeni nykyään asuu: oman lapseni hervottomien vitsien ja loputtomien halausten luo.